Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään. Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia, suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti koulussa olleet muuta oppineet.

Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä, väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja — vänrikkejä, siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.

Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti -25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa. Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan. Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit. Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä tuon tuostakin katselin.

Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä. Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia, ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin, joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia, kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä Tchitahan. — Milloin? — Tänä päivänä, vastattiin. — Kun sanoin, etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen. Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset, varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. — Lähde taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.

TCHITA

Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann mann leben, überall gibt es gute Menschen", — kaikkialla voi elää, kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli. "Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin itäänpäin uusia vaiheita kohti.

Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan. Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa, suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin. Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.

Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä, kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.: "toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko ketään muuta kuin minua."

Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.

Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä". "Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. — "Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. — "Ei, joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä asiata."