Näitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on, että venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat objektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta pienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan silmissä arka katse.

Tutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut puolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli otettu kreivinarvo "slahta" pois. Pojan pojat olivat innokkaita sibiriakkeja. — Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan, juutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään oli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet kuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi. Kun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos olisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä maksamatta. "Enhän minä voi karkoitetulta — — —."

Pakolaiset. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian sodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla, kokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia, kymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä huolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät matkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat tietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita onnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat valtiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä pysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja pitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin osa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät suostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja likaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein ja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista kansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta, joissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä pakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.

Mutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni eräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja huonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän aikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille käymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu, olisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli tottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.

SOTAVANGIT

Se oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia sotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon, tutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja elämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus sotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista kuulemaani.

Sotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty, sotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut miljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja itävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei voinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän. Siperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen valtamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla tuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin, Verhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein suurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen polvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat tai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan kaupungissa.

Eihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten lähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen tuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin eteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka oli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: "mitä ne meistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva viedessä takaisin". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo kolmatta vuotta Antipihassa.

Tavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu päällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa kesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia kestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.

Beresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700 mieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä seinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut muuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei päällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei moneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven pakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin koetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita osasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli työkalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies aamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista taideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä loppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia käännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan loppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat ensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset soittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä omituisimmista esineistä.