Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä. Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona, jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.
Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan tervehtimään. — Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä asettua asumaan. — Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen hauskasti ja rattoisasti.
Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen mukaisia.
Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin. Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta puolestaan ajoi tätä asiata.
Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen. Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin torstai, 7 p. jouluk. 1916.
Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo vanhoilta ajoilta.
Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi — tai kenen ansio se lie ollut — että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan suomalaisen vartijan perille asti.
Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani, lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.
Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin ihmisen elämästä pois pudonnut aika.