Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin. Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat ystäväni.
Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut minulle ja itselleen — hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille asti — ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.
Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion, jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun kovin kolkon vaikutuksen.
Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan. Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.
Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu, jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet, sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.
Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen vankilaan.
Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona, parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi. Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.
Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät, sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus. Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin, puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis, vilkas-eleinen mies. — Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu, vietiin minut koppiini.
Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista tuhatta.
Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin — keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen, minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt, ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa — tshaska, vaskinen iso tuoppi — krushka, pieni vaskinen muki — tsharka, puulusikka ja jumalankuva nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.