Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten, kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.
Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik, nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa, kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli seistävä smirnaassa keskellä koppia.
Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki, joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.
Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se ajallaan.
Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven, ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii". Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani, tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden, että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan heistä.
Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista. En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä". Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.
Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta, josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.
Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu". Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin. Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia, ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita. Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia. Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77 askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin tätä kävelypaikkaa muistelen.
Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle. Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa. Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää, vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti hämmästytti.
Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten, että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti. Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä. Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta. Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas. Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka, sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.