Kokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin. Satuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli ääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla kaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin liikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia, kiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen mieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen, surullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin tottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.
Valtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa yksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille pidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja kunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen, mikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien vapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua ulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin puvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti. Murhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla. Mutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan aikoina.
Yleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain rauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä, virastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään, sotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.
Vallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa löydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien kätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut sitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut palkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien joukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa, parturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut, että joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa. Satuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen, oli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut vuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin. Ei hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi santarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän kahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina tuhkaan.
En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka ajallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi ihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava Venäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä olivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia näistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli kohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin hyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein parasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista luetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä luettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.
KOTIMATKA
Kun kävin jäähyväisillä ennen Tchitasta lähtöä eräässä tuttavassa perheessä, kysyi talon rouva: Mikä oli lyhyesti lausuttuna päävaikutus, jonka olin saanut Siperiasta.
Minä vastasin: "Siperia on maa ilman runoutta."
Ilman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät tuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko, häjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet Siperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta, toiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin näistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana tuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden sekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut jonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on uusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta. Siperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä surra katoamistaan.
Ja vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.