Huhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu ponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle kotimatkalleni.
Iloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin muutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen tottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta oli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut niin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli niitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.
Matkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä ja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä tuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin kauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme sen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema, pysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä pysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki matkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se tuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä olemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään. Junan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo puoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla. Pesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään pois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin iloisia. — Shirookaja ruskaja natura.
Olin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen rouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä kupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet karkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella puolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani suomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti. Joka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat. Aamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita sanoja.
Matka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin omituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä oli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava rintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät sotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän täytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen. Meidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä ahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli paljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla, kummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä sillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme sotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja hyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me kutsuimme heitä "meidän sotamiehiksemme", aamuin illoin tervehdimme toisiamme, puhelimme keskenämme. — Yksikin nuori siperialainen sotamies oli matkalla Tornioon. — Asemilla he suojelivat meidän vaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta oli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu pitää puhtaana. Provodnik — vaununpalvelija sitä päätään pudistellen aina valitteli.
Usein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun kotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin epätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani odotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa pakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan kieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä kokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani oli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin saanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista useita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat olivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille urille.
Jumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.
Pietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin ja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin Viipuriin, kotimaahan, Suomeen.
Viipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin sulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä myöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä 14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun matkalle lähtiessäni.
End of Project Gutenberg's Vankilasta ja Siperiasta, by Oskar Relander