— Voihan hän paremmin, vai kuinka?
— Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä vastannut.
Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.
— Miten hän voi? kreivi kysyi.
— Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.
Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista, kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon tapaisesti vavahdella.
— Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa? Yksi ainoa sana siihen riittäisi!…
— Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi loistavat silmänsä, — en milloinkaan!
Oltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:
— Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.