Markiisi de Férias oli jättänyt omaksi hoidettavakseen osan laajoista tiluksistansa ja hän johti itse niitten viljelemistä. Hän maksoi säännöllisesti joka lauvantai itse työväellensä heidän palkkansa ja käytti tätä tilaisuutta oppiaksensa tuntemaan heidän kunkin tarpeitansa ja osoittaaksensa heille hyväntahtoisuuttansa. Tällaiset maksupäivät olivat oikeita juhlia Sibyllalle. Kesäiseen aikaan maksu suoritettiin eräällä nurmikolla aivan puiston ja viljelysmaitten rajalla. Päivän laskiessa markiisi ja markiisitar tulivat tänne istumaan eräälle kuusien varjoomalle penkille. Sibylla istuutui sangen arvokkaan näköisenä heidän välillensä. Ensin hän kuunteli etäältä kuuluvia elonleikkaajien lauluja, ja sitten hän näki heidän tulevan pitkässä, kirjavassa jonossa eräälle mäen-töyräälle, jolta saattoi nähdä yli koko puiston. He lähestyivät yhä laulellen, sirppi kädessä tai harava olalla, pitkin erästä kanervikossa käyvää polkua, ja vaikenivat vasta kun olivat tulleet pensas-aidan portille, vastapäätä kuusikkoa. He asettuivat sitten nurmikolle, ja kävivät vuorotellen ottamassa palkkaansa ja usein vielä muutakin, mitä Sibylla majesteetillisena ja ihastuneena heille antoi.
Hra de Férias oli perinyt isältänsä toisenkin perhetavan, jota hän samalla uskollisuudella säilytti. Hän kutsui aina iltarukouksen keskellä palvelijansa ja työmiehensä linnan saliin ja luki kovalla äänellä iltarukouksen, liittäen messukirjan lauseihin aina sellaista, mikä sopi kuuntelijoiden yksinkertaiselle mielelle ja hänen omiin yksityis-oloihinsa. Se puoli hämärä, missä tämä kotihartaus toimitettiin, se hiljainen kopina, joka ilmaisi uskollisten palkollisten tuloa ja menoa, kyyneleet, jotka juoksivat rouva de Férias'in vaaleille poskille, vanhan markiisin hiljaiset ja säyseät neuvot, ne kaikki tekivät tästä jokapäiväisestä juhlallisuudesta Sibyllalle oikean pyhän hetken, joka oli täynnä mieltä ylentävää ja salaperäistä suloa.
Hänellä oli myös iloisempia huvituksia. Rouva de Férias rakasti miehensä ja kasvattityttärensä jälkeen erittäin innokkaasti kahta asiaa: kukkia ja harvinaisia kanoja. On tietämätöintä, oliko hänellä todella luonnostaan nämä kaksi mielihalua, vai tekikö hän sen vain valmistaaksensa markiisille sen sanomattoman huvin, että hän sai niitä kastella ja ruokkia. Olkoonpa kuinka tahansa, niin ei kulunut ainoatakaan viikkoa, jona ei markiisitar ylösnoustessaan olisi löytänyt ikkunansa alta joko hanhea tai kukkavihkoa, mitkä yöllä olivat pudonneet taivaasta. Hra de Férias oli tällöin salaa piiloutunut tiheään lehvikköön ja Sibylla, joka oli kumartunut hänen jalkojensa viereen, odotti tykkivin sydämmin sitä suloista hämmästystä, mikä oli valtaava rouva de Férias'in. Tavallisesti kävi niin, ett'ei rouva de Férias milloinkaan ollut nähnyt eikä edes toivonut saavansakaan nähdä niin heleän värisiä kukkia ja niin ihmeen kauniita kanoja. Tästä huolellisuudesta, jota oli noudatettu niin monena vuosikymmenenä, olikin seurauksena, että Férias'in karjanhoito ja kukkatarhat olivat niin kuuluisia, että matkustajatkin niihin kiinnittivät huomionsa. Markiisitar vietti suuremman osan onnellista elämäänsä näissä suloisissa paikoissa, missä hän siunasi taivasta, Jumalaa ja puolisoansa, ja missä hän myöskin väliin itki. Mutta Sibyllalle ei tässä paratiisissa jäänyt yhtään surun sijaa: nämä kukkamaat ja lintuhäkit, joiden kuningatar hänen mielestänsä oli hänen iso-äitinsä, viehättivät häntä. Hän luuli elävänsä siinä satumaailmassa, josta hänelle oli kerrottu, kun häntä oli tuudittu nukkumaan. Isoisäänsä, näitten suloisten ihmeitten luojaa, hän piti melkein jumalallisena olentona. Eikä rouva de Férias'ikaan kunnioittanut puolisoansa vähemmällä suosiolla. Kun Sibylla näki hänen eräänä päivänä ihailun valtaamana katselevan kasvihuoneen ikkunasta, niin hänkin pisti päänsä ikkunasta ja näki herra de Férias'in silmäilevän ilta-auringon valossa erästä ruusunpensasta.
— Oi, lemmikkini, markiisitar sanoi, katsoppas, kuinka kaunis iso-isäsi on! Voi kuinka kaunis hän on!
Sibylla riensi kepein jaloin ulos ja lähestyen vanhaa markiisia, ilmoitti hänelle tämän hellän sanoman hiukan ylpeältä vivahtavalla äänellä:
— Iso-isä, markiisitar de Férias lähettää minut ilmoittamaan teille, että te hänen mielestänsä olette kaunis.
Markiisi hymyili.
— Mitä hullutuksia! Mene hänelle sanomaan, että hän itse on viehättävän kaunis.
Sitten hän lisäsi, kutsuen häntä takaisin: — Vie hänelle tämä kukka.