”Minäkin uskoin ennen,” sanoi englantilainen. ”Minä en uskonut teidän Jumalaanne, mutta minä uskoin johonkin, joka oli suurempi kuin saatoin käsittää ja joka liikkui tässä maailmassa, niinkuin sielu liikkui ruumiissa. Ja minä luulin että se toimi siten, että syyn ja seurauksien laki, joka hallitsee aineellista maailmata, myöskin hallitsi henkistä maailmata. Tarkoitan, että se, jota me kutsumme oikeudeksi, olisi valtiaana. Nyt en enää usko sitä. Mashonamaassa ei ole Jumalata.”
”Huh! Elä puhu noin!” huudahti siirtomaalainen tyytymättömänä. ”Joko sinäkin joudut päästäsi pyörälle kuin Halket parka?”
”Ei, täällä ei ole Jumalata,” sanoi englantilainen. Hän kääntyi toiselle kyljelleen, eikä sanonut sen enempää, ja vähän ajan perästä siirtomaalainen nukkui.
Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna miehet kuormittivat tavaransa ja läksivät matkalle.
Kello viiden aikaan rattaat olivat kulussa ja miehet astuivat tai ratsastivat niiden edellä ja jälessä. Kenttä, jossa leiri oli ollut, oli tyhjä, ellemme ota lukuun muutamia rikkinäisiä pulloja, tyhjiä tinalaatikoita ja kiviä, joiden ympärillä nuotiovalkeat olivat palaneet ja missä vielä oli kuumaa tuhkaa.
Pienen puun juurella englantilainen ja siirtomaalainen vielä keräilivät kiviä kokoon. Heidän hevosensa seisoivat vieressä satuloituina.
Iso ratsumies tuli samassa ratsastaen heidän luokseen. Kapteeni oli lähettänyt hänet takaisin kysymään, mitä he täällä vielä hulluttelivat ja käskemään heitä joutumaan muitten mukaan.
Miehet nousivat hevostensa selkään seuratakseen häntä, mutta englantilainen kääntyi satulassaan ja katsoi taakseen. Aamuaurinko valaisi leiriä varjostavien korkeiden puiden harvoja oksia ja loi säteitään pieneen lakkapäähän puuhun, sen valkoiseen runkoon ja ojennettuihin käsivarsiin sekä kivikasaan sen juurella.
”Se oli se yö silloin kallioilla, joka sen teki!” sanoi siirtomaalainen surullisesti.