Kääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:
— Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän on mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa teille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun voudiltani nostaa viisisataa puntaa.
Meidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady Thornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin äskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija ilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon, jossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni ja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen mustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä puntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen esimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa. Portilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla. Joukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt sain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli valmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain määrin.
Päivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa, tunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen jälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja heti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä kohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten sikeästi aamuun asti.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Loppu.
Huomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni laidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa. Päästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä olin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka huostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista karannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli saatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa saamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni, ilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti, sopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.
Kesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle minä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani jo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä empimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin tullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan lupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui toivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo tänä aamuna onnellisiksi.
Hänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että lähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin läksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin hyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän naurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin valmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin heille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän tulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni heitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa kirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan millään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli vakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä harmistuneena heidän puoleensa.
Kirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä. Nostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään. Poikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady Thornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä kiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä moiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä suurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä se sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan toimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin kirjan kiinni, sanoen: