— Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi. Parasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy tulevan mitään.
Silloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja hänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.
Olin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan arvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta majataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä. Mr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun poikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen pitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni ja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin olimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun seurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli käynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli niitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita olin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir Williamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta huomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista sanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän juomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.
Pian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mr
Thornhillin kokki oli laittanut.
Älköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä haavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin hyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi silloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä vieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa, joka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea puhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella häntä ja on — mutta tämän minä pidän salassa — minulle sanonut leppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.
Mutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin poikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi kursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana, tulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki Yrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi muitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen suostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka, mikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän, niinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia kullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman iloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt kuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on loppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni. Vanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut kääntymään toisaanne ja vastasi: "Kiitos, hyvä neiti!" Vanha herra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori mies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat Flamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.
Heti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että pöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin kerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat istuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut enää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat haihtuneet. Iloni oli sanomaton.
Puuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä suurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.
Viiteselitykset:
[1] Wakefield, lue: ueekfiild.