— Oli menneeksi, sir! — virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn ja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. — Jos mielitte tätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja ensinnäkin: käydäänkö asiaan — analogillisesti vai dialogillisesti?
— Järkevillä syillä, — vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee väittelemään.
— No niin, — lausui squire. — Ensiksikin te toivoakseni ette kiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy jatkamaan keskusteluja.
— Totta kai minä sen myönnän, — vastasi Moses, — ja käytän sitä hyväksenikin.
— Toivoakseni, — puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että osa on kokonaistansa pienempi.
— Myönnän, — vastasi Moses. — Sehän on oikeus ja kohtuus.
— Toivoakseni, — jatkoi squire, — te ette kiellä sitäkään, että kolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.
— Se on selvä kuin päivä! — vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen vakavana kuin tavallisestikin.
— No niin, — lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. — Nyt ollaan premisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien yhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa rationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen dialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin essensille sopii antaa toinen predicabile.
— Malttakaa, malttakaa! — huusi toinen. Minä kiellän sen. Luuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi moisen harhaopin?