— Mitenkä! — tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. — Ette myönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen: oliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu korrelatiinsa?
— Epäilemättä, — vastasi toinen.
— Ja koska niin on, — jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan minun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan analytillistä pohtimista riittämättömänä secundum quoad vai secundum minus? Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet, sanon minä, suoraan!
— Minun täytyy sanoa, — lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä teidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä yksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.
— Ohoo, sir! — virkkoi squire. — Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi minun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei, sir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.
Seuraus oli se, että kaikki rupesivat nauramaan, ja Moses parka näytti varsin surkealta muitten iloisten kasvojen joukossa eikä enää koko seurustelun aikana virkkanut halaistua sanaakaan.
Minua tämä kohtaus ei lainkaan huvittanut, mutta Oliviaan se oli tehnyt aivan toisellaisen vaikutuksen. Hän piti sukkeluutena sitä, mikä oli pelkkää ulkomuistista lukemista. Mr Thornhill oli kuin olikin hänen mielestään erittäin hieno gentleman, ja kun ottaa lukuun, kuinka paljon helyä solakka vartalo, soreat vaatteet ja rikkaus ylhäiseen nimeen lisäävät, niin täytyy antaa tytölle anteeksi. Mr Thornhill oli kyllä oppia ja tietoja vailla, mutta liukas hän silti oli kieleltään ja pystyi sujuvasti keskustelemaan mistä yleisestä asiasta hyvänsä. Ei siis ihme eikä mikään, että niin vikkelä mies saattaa kiinnittää puoleensa tytön, joka on kasvatettu pitämään arvossa omaa ulkonaista esiintymistään ja niinmuodoin antamaan sille arvoa muissakin.
Mr Thornhillin lähdettyä syntyi meidän välillä jälleen keskustelu nuoren hovinherran ansioista. Hän kun alinomaa oli kääntynyt sekä katseillaan että puheillaan Olivian puoleen, ei ollut enää epäilemistäkään, että Olivia se juuri oli syynä hänen käynteihinsä. Eikä tyttö kovin pahakseen pannutkaan veljensä ja sisarensa viattomia hokemisia siihen suuntaan. Deborakin näkyi omistavan itselleen jonkun osan päivän kunniata ja riemuitsi tyttärensä voitosta ihan kuin omastaan.
— Ja nyt, kultaseni, — virkkoi hän minulle, — nyt tahdon suoraan tunnustaa, että minä se juuri neuvoin tyttöjä rohkaisemaan hovinherraa hänen hienosteluissaan. Minussa on alati asunut kunnianhimoisia pyyteitä, ja nyt näet, että olen ollut oikeassa, sillä kukapa ties, mikä tästä lopuksi tulee?
— Kukapa sen vainenkin ties! — vastasin minä huoaisten. — Minua puolestani tuo ei kovin ilahduta: mieluumpi olisi minulle köyhä kunnon mies kuin tuo hieno gentleman, rikas ja jumalaton, sillä jos minun epäluuloni hänestä ovat oikeat, niin, sen minä vakuutan, ei vapauskoinen ikinä minun lastani saa.