— Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, — sanoi vanhus. — Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.
Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.
Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme. Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.
Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.
— Sir! — huudahdin minä. — Te olette hyvä mies, siitä olen varma, ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja — minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.
— Sir, — lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, — pelkäänpä olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.
— Sir, — huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, — teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.
— Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, — lausui hän, kättäni puristaen, — sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä…
Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.
Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.