Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.
— Mieheni, rakas mieheni! — huudahti hän. — Raamattu on ainoa ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.
— Todellakin, isä, — liitti poikani tuokion kuluttua, — sinun raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä. Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.
— Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?
— Sadattelit niinkin, kahdestikin.
— Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt, poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on, ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni! Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille… taivas suokoon anteeksi… johan minä taas!… Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana. Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.
— Eikö mitä, isä! — selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.
— Tuota kiittämätöntä! — huudahti vaimoni, — saaden itkulta tuskin puhutuksi, — tehdä meille tällaista? Emmehän me millään muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.
Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti hän on tehnyt.
Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän, joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi. Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.