En tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset seurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti tästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja vapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne tultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista käytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani, hän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.
Poikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi näyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet tänne.
Mr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä täynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa teeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli näennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan itseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa: hän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin omaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi peiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä vieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan välittämättä, mitä niihin vastattiin.
KAHDESKYMMENES LUKU
Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa tyytyväisyytensä.
Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen tunnustaa, että sauva ja matkareppu — siinä koko se irtain omaisuus, josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.
— Niin, niin, poikaseni, — virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.
— Olen niinkin, isä, — vastasi hän, — vaikk'ei onnea kukaan tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta tavoittelemisesta luovuinkin.
— Olisipa, — sanoi mrs Arnold, — hyvin hauska kuulla teidän seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla loput.
— Hyvä rouva, — vastasi poikani, — sen sanon ennakolta, ett'ei kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua, sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä tekemiäni.