— "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä ruokahalu?"
— "On."
— "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle, mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän huoli", — jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään, niinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä, jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, — tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat ylistystä osakseen, — miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet, kykenemättä kunnon saapasta tekemään.
"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14] Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä, että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.
"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan, ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä, kun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."
— Kohdalleen sanottu, poikani! — huudahdin minä. — Ja minkä asian otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian tärkeyttä… mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin, sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun paradokseistasi?
— "Isä hyvä, — vastasi hän, — oppinut maailma ei sanonut paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.
"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa, sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista. Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan, mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:
"— Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan, tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin murtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken, minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada lainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani, mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis kahtia."
— Herrainen aika, Yrjö! — huudahdin minä. Sellaistako se runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät, nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?