— Ei, isä, vastasi Yrjö, — ei todellinen runoilija milloinkaan niin syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.
"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten julkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun. Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat, nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset, kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava. Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet, Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.
"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.
"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman, entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies".[15]
— Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? — keskeytin minä. — Thornhill, niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.
— Herrainen aika! — huudahti mrs Arnold, — onko mr Thornhill niin läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä, ja me odotamme häntä piakkoin tänne.
"Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena. Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa, milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan. Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä: pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin onnellinen.
"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen ja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista, sitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä enemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä inhottavammaksi.
"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun ystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään kaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli muka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä… Minä näen kyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän velvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen, löin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö olikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli konnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat kiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan päivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen paremmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir William Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka oli tärkeässä valtionvirassa.
"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen sedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä ja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä ystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina isäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne sir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin kirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa."