— "Sanokaas", — virkkoi hän sitten, "sanokaas, mitä te olette tehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä suosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette ollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa siitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin, sydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain määrin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se antaisi teille aihetta katumaan tekoanne."
"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan hänen kyllä olevan oikeassa.
"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu tuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati kuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan, oli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin luusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin tavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin kirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi. Tämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa katsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa asussa. Maalaukset, tapetit, kultaus — kaikki tuo täytti minut pelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän varsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka suuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita pää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan aarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä kunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita. Aha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, — se oli vaan kamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän! Eikö mitä, se oli vain kamaripalvelija."
— "Tekö", kysäisi hän, — "teko olette tämän kirjeen tuoja?"
Minä kumarsin vastaukseksi.
— "Minä huomaan tästä", — jatkoi hän, "että niinkuin…"
Mutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen enempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut ratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen koommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että hänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin edustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä henkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten perään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin askelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen, saanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut vaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli häipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa, niinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee… Katsahdin vihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa portilla.
"Nyt", jatkoi poikani, "nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan tiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan haaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään. Nyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt heitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään tietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja sitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi, mutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti kohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti odottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä aikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli auki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi. Tässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen majesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän sen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen vapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan orjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä pääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin tätä luostarikoppia — ja semmoiselle se juuri näytti — hartaana kuin munkki.
"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin, odottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden ilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta kovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle sydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän suvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut todellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin: hän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että minä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa, mitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan muka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo puhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo lähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa on koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä sydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa huvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain niin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun puoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen tuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt käyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi häntä.
"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään laivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan tuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani mukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja hän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean kuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole mielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten omistajille orjaksi."