Teetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni. Kovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen häntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä. Tiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi sitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja kuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti minun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä edelleen pitäisin asian salassa.

— "Sillä", — sanoi hän, — "sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa vain oman häpeän paljastamista. Kenties", — lisäsi hän, — "miss Olivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme."

Tässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea kutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin mielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan meitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä kohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään epäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan mielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin kuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen usein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin ei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr Thornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla outoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen viikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani kohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä kohtaan käyvän.

Ennen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa käyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen suopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin minun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni peräti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen Yrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli hankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten oli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain sata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta sataa vaadittukaan.

— "Tästä mitättömästä palveluksesta", — jatkoi nuori gentleman, — "en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen voinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan tulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan suorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii."

Tämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja, lausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan puheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin, ikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.

Jalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti huomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa, jott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja niinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina matkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei hänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita kohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas — miss Wilmot rakasti häntä todellakin —. Sanottuaan kaikille jäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa, isällisen siunauksen.

— "Nyt, poikani", — lausuin minä, — "nyt sinä lähdet taistelemaan synnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi taisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan, jolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona. Mene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen onnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän kaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut, vaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät kyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia kyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään."

Aamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka ystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa, ja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä hyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea sitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin astumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää löytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle anteeksi antaisi.

Yhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen ja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani, lohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä rakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun täytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani pyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten takkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa, ja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi puhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on yhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu, hän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen, että squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä, jotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii, mutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan. Näistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa, joka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä pitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä tekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä maljan.