— "Mutta", lisäsi hän, — "samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua rupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni sinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.
"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle elatuskeino, ja elää — siinähän koko minun kunnianhimoni tällä, kertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen avullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä taulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia ostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä korkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät häneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen, mitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan vikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen mielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin vakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni, kohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja palasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään lausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin tilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän joskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa, varsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan ternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten sitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla paremmaksi.
"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin suositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena miehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi. Jonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä gentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen hänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren herran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse itseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin tulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä enoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja holhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen hänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus olikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta tiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi kulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä sitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä tien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa mitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän aina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä katsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka hämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei miehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.
"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja laivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen tulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän vähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi. Silloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan palkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan, yksi ainoa palvelija mukanaan.
"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin jo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut apua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on parempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin hankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja se oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa ulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia teesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle sattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin, niin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan. Tällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti, vaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä ja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta. Muistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin vain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta rikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa maissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin piintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain yhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.
"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä ja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä lähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani erään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen näyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille. Seura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua joukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista tämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he, on monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää olla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä opittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia liikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa näyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen vaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein kaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes minut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän läsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta suorittamatta."
YHDESKOLMATTA LUKU
Ystävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan kuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.
Poikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla päättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen jälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut ilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen mielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa, kuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss Wilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton solmituksi.
Mr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän ilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä mieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän tervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät kaikki entistä hilpeämmälle mielelle.