Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.
Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme, minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä kestämään.
Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani. Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia tyttäreni kanssa häntä noutamaan.
Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo, kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain mielihyvälle.
Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.
Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit, herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä. Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt missään. Voi hirmua!
— Missä? — parkaisin minä, — missä pikku pojat?
— Kuolleet liekkeihin, — vastasi vaimoni kylmästi, — ja minä tahdon kuolla heidän kanssaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut pidättää mikään.
— Missä, missä minun lapseni? — huusin minä, hyökäten liekkeihin ja murtaen oven lasten huoneesen, — missä poikani pienet?