— Tääll'ollaan, isä, täällä! — vastasivat he yhdestä suusta, valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.
Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti katto sisään.
— Nyt! — huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, — nyt leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni, jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä me saatamme olla onnellisia.
Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.
Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.
Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies, lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista, mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.
Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä, että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi. Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä kovemmilla koettelemuksilla.
Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan, vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin, mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.
— Oo, madam, — puheli äiti, — kovinhan on halpa tämä paikka, jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä. Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.
Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata. Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa, vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan: