"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.
"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa. Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."
Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista; yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän, minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen personastaan että rikkaudestaan.
Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr Thornhill on minun talossani käyttäynyt.
Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa, mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä. Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä. Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill, tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa. Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.
— Minkäs minä sille voin, — lopetti poikani, — mutta kyllä minun vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.
— Olkoon vaan, jos voinee, — vastasin minä. — Mutta katsos, poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka ympärilläni leipää itkevät! — kaikki tuo on silmäisi edessä… Ja sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta! Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa, nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.
Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.
Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta, jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.