Hän huokasi vain.
— Totta kai, — jatkoi minä, — totta kai te muistatte erään tohtori
Primrosen, jolta te ostitte hevosen?
Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.
— Kyllä, sir, — vastasi mr Jenkinson. — Minä tunnen teidät nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa. Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas, jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, — katsokaas, mihin konnankoukut ovat minut vieneet!
— No niin, sir, — virkoin minä, — koska te ystävällisesti tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.
— No niin, sir, — sanoi hän, — kaikki, mitä minulla on, on oleva teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran vaikutusvaltaa.
Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.
— Sir! — vastasi hän. — Vähänpä te vielä maailmaa tunnette. Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.
Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä, kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu. Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja makasin rauhallisesti aamuun saakka.