— Minun rikokseni, — vastasi hän, — on, pelkään mä, sellainen, jota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti tänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja lähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan tullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla oli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi oli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa tilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on päättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi. Todistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin vaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei minulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut minua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä minulle.
— Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta ja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki siteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon valmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä olen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua matkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan minäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä, ja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa tykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta älkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien vankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän tulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.
Näin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia puuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat kutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti ja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei ketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille seuraavan kehoituspuheen.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Todistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja onnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan sellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä korvausta tulevassa elämässä.
"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä ja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on annettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka koko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista, ett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen tuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää ollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen tässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta kyllä täysin onnettomaksi.
"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan meidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten? Jos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen alaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus tarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät ainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin? Siinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista meidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on Sallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se tyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.
"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas, nähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan, on antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat varsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille, että elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja toiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä välttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian loppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos elämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä, niin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.
"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa laatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä ja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt ruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa luoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä vastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa ruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon ennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa kiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me nimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä onni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin on sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan sija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista, onnettomalle kärsimysten päättymistä.
"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut onnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan taakan alainen ja vanki — kaikilla heillä on Jumalan sanassa runsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa olevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän maailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille. Lyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi etuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että itse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä suurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on iankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan sitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on kaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja palkitsee sitä sitten taivaan autuudella.