Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla kohdellaan. Eilen tanssin lady G:n kanssa, ja jos saattaisin unhottaa siellä kotihuolella hänet, — tiedätte kyllä, ketä tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä, että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja olen aina
Sinun kuuliainen poikasi.'
— Kaikessa tässä kurjuudessakin, — huudahdin minä, — kuinka kiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän perheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme! Jumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi, olla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen isänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän viatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon heidän askeleitansa kunnian polvuille.
Tuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta vankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja käytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa. Ylivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään, jaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin onnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni, että se oli oma poikani.
— Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen? Haavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat luokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi minut tähän paikkaan!
— Isä, missä sinun miehuutesi? — vastasi poikani lujalla äänellä. — Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja ottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu murhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.
Minä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo pakko tuntui vievän minulta hengen.
— Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa, enkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja rukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena, se on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja olen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen aikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä keskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen sielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle. Suotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen…
— Riittää jo, isä, — lausui poikani, — tahi minun täytyy punastua sinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet Jumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka piankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi? Ei, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan, joka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta jaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.
— Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes ole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen rangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen rikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.