— Ei olekaan, — vastasi Moses; — hän on peräti iloinen, tyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä uutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet luutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.

— Ja oletko varma kaikesta tuosta? — huudahti vaimoni. — Oletko varma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?

— Olen niinkin, äiti, — vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka on tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin ainakin se.

— Mutta oletko varma, — jatkoi äiti, että kirje on häneltä itseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?

— Kyllä, äiti, — vastasi poikani, — ja vielä hänestä kerran tulee meidän kaikkien tuki ja turva.

— Jumalan kiitos, — huudahti äiti, — ett'ei minun viimeinen kirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, — jatkoi hän, kääntyen minuun, — minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on raskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias. Viimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa, minä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen sydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen ja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme. Mutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei ole tullut perille, ja minä olen rauhassa.

— Vaimo! — huudahdin minä. — Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit minulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta kuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut että hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi meille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta saattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää. Kuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään lohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen eikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on vielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan veljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä sisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja saamaton.

— Isä! — keskeytti poikani. — Salli minun lukea hänen kirjeensä.
Se tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. — Ja hän luki seuraavaa:

'Rakas Isä!

Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä. Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.