— Armaani! — lausuin minä. — Miksikäs murheellasi vielä minun huoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan lepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan tässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan lapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi, kun minusta aika jättää.

— Niin, — vastasi hän, — me olemme todellakin kadottaneet rakkaan lapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat hänet ryöstäneet.

— Mitenkä, rouva? — huudahti vankeustoverini, — ettäkö olisi ryöstetty? Sehän on mahdotonta!

Tuijottava katse ja kyynelvirta, — siinä vaimoni ainoa vastaus. Mutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä hänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni ja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä kylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut, nelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti puettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut minun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin, käskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut tiessään.

— No niin, — huudahdin minä, — nyt on minun kurjuuteni mitta kukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää voisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan jätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin enkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän on kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!

— Mieheni armas! — virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän lohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta minä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan rauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla maailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!

Poikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä tyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä olemaan kiitollisia.

— Lapsi parka! sanoin minä. — Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja katso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin lohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet… ne ovat nyt haudassa kaikki.

— Isä hyvä, — vastasi hän, — on sinulla sentään edes hetkiseksi mielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.

— Kuinka hänen on laitansa, lapsi? — keskeytin minä. — Tietääkö hän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole tarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?