Viidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille oli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on menettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta todellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä ulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja opastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma: hän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta, että saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin perästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.
Tyttäreni oli kuollut!
Huomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa seurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan lohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan minulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä kun olen jo niin vanha.
— Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. — Miksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana tästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.
— Niin, — lisäsi nuorempi, — sisko on taivaassa, ja taivas on paljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä, mutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.
Mr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen, että koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi vakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa pelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen hoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi, että nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten menestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän, sekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia hovinherran kanssa.
— Jumalan kiitos, — vastasin minä, — ei ole minussa ylpeyttä enää jäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan ylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon, koska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että kerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan tuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä. Ja vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana kaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä minä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin ei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen avioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän, ja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä tehnyt, niin olen pahoillani siitä.
Mr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni melkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni sen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka tähän aikaan kuului olevan maatilallansa.
Poikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan suullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren puheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia. Sattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä oli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään kolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi hänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli mr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja tarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme hänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se ansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin on paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi hän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni älykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä puolustajiaan. — No niin, sir, — virkoin minä vankeustoverilleni, — siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua vainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma. Mutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi, huolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa minua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja, jotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä toivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni joukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää: jokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja jokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.
Kesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä ollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.