Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.
— Isä! huusi mun oma tyttäreni, — tässä on se uljas mies, jota minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi…
Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.
— Kas! Mr Burchell! — huudahdin minä. — Kurjassa näette meidät suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin, viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin alla, kurjuuteen.
— Mahdotonta, — vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.
— Se käsitys minulla teistä aina oli, — virkoin minä, — että te olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka sinut ryöstivät.
— En todellakaan, tiedä itsekään, — vastasi hän, — kuka se kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä. Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni. Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta; vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä, minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä. Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos, kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon. Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.
— Terve tultuasi sitten lapseni! — huudahdin minä, — ja sinä, hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen sydämensä minä teille aarteena annan.
— Mutta, sir, — virkkoi hän, — epäilemättä te tunnette, millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä kyllin ansiollisesti.
— Jos tuolla vastaväitteellä, — lausuin minä, — aiotaan puikahtaa minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle mieleisin kaikista.