— Sinun muistutuksesi, — lausui sir William, — on oikea. Siinä kohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin kuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota vastoin sinä… no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn tekosi.
— Ja niinpä, toivoakseni, — jatkoi veljenpoika, — eivät minun muutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran tyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle teolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja minusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet. Minä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti, mutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla. Ja mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun asian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan, sillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa. Jos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa, niin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani näe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella tavalla saada omansa takaisin.
— Jos asia on niin kuin sanoit, — virkkoi sir William, — niin ei sinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä olisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut niin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen oikeus puolellasi.
— Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, — vastasi squire. — Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani ovat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, — jatkoi hän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin oli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, — niin, sir, nyt olen minä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän pyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en voi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa minua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen poikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin katalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä on tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on kaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun palvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse kehoittaisi minua luopumaan aikeestani — sitä hän ei kumminkaan tee, — niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta myöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.
— Sinä sen hirviö! — huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä ole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada tuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William suojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi se, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.
— Hyvä rouva! — vastasi hyväntahtoinen sir William. — Teidän toivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin minunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä liiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii…
Samassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja ylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä mies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen rosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.
— Kas tässä, — huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, — kas tässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin[17] etuoikeus, niin ainakin tällä miehellä.
Tuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan Jenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten konsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi puikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja pysäytti hänet.
— Hohoo, squire! — huudahti hän. — Häpeättekö kahta vanhaa tuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat aina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me emme unohda teitä. Teidän armonne, — jatkoi hän, kääntyen sir Williamin puoleen, — meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä se nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu. Hän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja antanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen, ja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut suostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja rupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill ikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat kumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon; siten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä neiden suosioon.