Sir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa päällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen tapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin vakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.
— Hyvä Jumala! — huudahti sir William. — Millaista olenkaan elättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan saamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija, ottakaa talteen hänet… taikka… malttakaa! Pelkäänpä, ettei vielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.
Mr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta tuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä vastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.
— Sinun palvelijoitasi! — vastasi sir William. — Konna, älä sano heitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista. Käskekää hovimestari tänne.
Sisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti kohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.
— Sano minulle, — lausui sir William ankarasti, — oletko nähnyt isäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?
— Kyllä, armollinen herra, — vastasi hovimestari, — senkin seitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.
— Mitenkä? — keskeytti nuori mr Thornhill, — uskallatko minun läsnäollessani…?
— Uskallan, — vastasi toinen, — teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan puhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä teitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin, millainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.
— No niin, — virkkoi Jenkinson väliin, — kerropas armolliselle herralle, tiedätkös minusta mitä.