— Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, — vastasi hovimestari. — Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin meille, olit sinä mukana.
— Kas niin! — huudahti sir William. — Oletpa saanut aivan erinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä ihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!
Jatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:
— Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin tyttären?
— En, armollinen herra, — vastasi hovimestari, — ei hän neittä tuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka vihkimään heitä.
— Se on ihan totta, — huudahti Jenkinson; — minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.
— Hyvä Isä! — huudahti baronetti. — Yhä uusia kauhistuttavia konnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä huomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä julmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori upseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan seurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille virkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä on tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet vastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää, millä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä ja tulisi sisään. Missä hän on?
— Voi, sir! — virkoin minä. — Tuo kysymys on pistos sydämeeni. Kerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova kohtalonsa…
Äkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui — kukas muu kuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän mr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä sir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli aivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla kaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että hänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He olivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä kaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun pikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa hakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän kovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli ollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää, kuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta miss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän oli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.
Me olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä täynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa tuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.