"Siinä on vaikutusvaltainen mies", lausui konsuli oven sulkeuduttua.
"Niinkö", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali Nagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen meni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen huomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa yhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti tuota toista.
"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti, pitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa."
Nyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.
"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin paljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri minkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan konferenssin valmistamiseksi."
* * * * *
Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin saatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.
Konsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille, kunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon ja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean sillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston suuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota molemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja pyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan suuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta se ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä nopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja pakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta puistomaisemaa.
Auto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä kivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita korkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin punainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto mutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein kunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin Oliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien luostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita puuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä, freskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja tunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä tyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua tunnelmaan, mutta Edit — taaskin itselleen uskollisena — kulki kuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja vuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.
Äkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet soida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen aatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat painaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja väkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma tempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että Laura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin kaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme sellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut, siinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja kovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan talvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja olin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi kuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen hämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen tuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.