Itämeri oli juhlallisen kaunis auringonsäteitten leikkiessä sen vaahtopäälaineilla ja veden, vihertävän ja sinisen ja harmaan, kimallellessa tuhansin värein, valoin ja varjoin. Vesivuoret vyöryivät laivaa kohti, laiva nousi niitten harjalle ja painui taas laaksoon. Se oli hurmaavaa, raitista leikkiä ja Laura hihkui ihastuksesta, mutta tunnin, puolitoista kannella seistyäni aloin tuntea joitakin omituisia oireita, koetin urhoollisesti kiinnittää katseeni kaukaisuuteen, mutta väkisinkin vajosivat silmäni veden pyörryttävään viheriään ja valkoiseen myllerrykseen, kunnes minun täytyi todeta, että olin merisairas. Vilkaisin ympärilleni: Edit oli kadonnut, mutta Laura piteli kaiteesta, hiukset roiskuvien vesipisaroitten kastelemina, puku tuulen painamana vartalon mukaiseksi, ja oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Pujahdin niin salaa kuin saatoin alas ja painuin hyttiini. Pahin meni ohitse, mutta tunsin, että turvallisinta oli olla pätkällään, ja tuudittauduin veden loiskeesta, puolisäännöllisestä keinumisesta ja koneen jyskytyksestä uneen, josta heräsin vasta aamulla Pillauhun saavuttuamme. Totesin, ettei laiva keinunut ja totesin sen myös, ettei kone jyskännyt, ja hytin akkunasta tirkistettyäni näin, että laiva oli laituriin lujasti kiinnitetty. Pukeuduin nopeasti ja riensin ruokasaliin, jossa sekä Laura, terveenä ja hyvinvoipana, että Edit, hiukan kalpeana ja väsyneenä, jo istuivat. Otin pienen ruokatäräyksen, söin hiukan suolaista ja sitten mainion siankyljyksen, ja aloin tuntea itseni täysin ihmiseksi, kun tupakkakin maistui.
Pillau on pieni hansatyylinen rantakaupunki taitteisine punaisine liuskakivikattoineen ja vanhoine rakennuksineen, vaikka emme ehtineetkään siihen tarkemmin tutustua. Painuimme uudelleen Itämerelle. Tuuli kävi yhtä navakkana kuin ennenkin, meri loisti ja laineet vaahtosivat ja, mikä pahinta, laiva alkoi jälleen keinua yhtä epämiellyttävällä tavalla ja vähintäinkin yhtä epämiellyttävillä seurauksilla. Ihminen voi yhtä ja toista, mutta tunnustan itseni ainakin toistaiseksi kykenemättömäksi taistelemaan meritautia vastaan. Sinne jäivät Itämeri ja laineet ja raitis tuuli ja hajahiuksinen Laura, kun painuin alas kajuuttaan ja oikaisin itseni vuoteelle. Kiukutti, mutta kiukku ei auttanut, ei vaikka Laura oli tehnyt voitavansa pumpatakseen minut täyteen enemmän tai vähemmän valikoituja, mutta aina yhtä sattuvia sukkeluuksia viikinkitaipumuksistani ja merikarhuolemuksestani. Lauraan ei pysty mikään, hän oli yhtä hyvätuulinen ja yhtä ärsyttävä Pillausta lähdettäessä kuin sinne saavuttaessakin.
Oli jo ilta, kun Danzigin tornit piirtyivät taivaanrannalle, mutta vasta kun olimme päässeet aallonmurtajan suojaan, kiipesin kannelle. Danzig on maalauksellinen kaupunki, hansatuntu kaikkialla, ja liukuessamme Neufahrwasseria pitkin, ohi idyllisen pienen Weichselmunde-linnoituksen, särjettyjen rantapattereitten, sukellusvenehylkyjen, loppumattomien varastomakasiinien ja kapeitten, korkeitten talojen, tunsi siirtyvänsä keskiaikaan, jolloin ahkerat ja ahneet saksat lastasivat korkeakokka-aluksensa suolalla ja kankailla ja ryydeillä ja makealla mummalla ja purjehtivat pohjoiseen aina Viipurin lahteen ja Pohjanlahden perukoille. Laura ehti tehdä lukemattomia parannusehdotuksia hygieenisessä, kansantaloudellisessa ja ties missä suhteessa, Edit tietenkin tutki jostakin saamaansa historiallista opasta ja minä tyydyin vain yksinkertaisesti tarkkaamaan ja nauttimaan silmien edessä aukeavaa ja alati muuttuvaa satama- ja rantakuvaa.
Freie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen, akateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin ja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta pysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran taivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa esimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut Itämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla, kun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme — sain vihdoinkin kunnollista bieriä — ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme luo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä muodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki, eikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa. Luulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että tämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja kaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä Laura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan, ja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin härkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään milloinkaan — vahingossakaan — joudu sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa rohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan hänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin, jotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä kellareissa. Lähdin siis ulos.
Danzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on jotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten, paikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten, varjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja sanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa. Uusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig monessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos Versailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion pääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä oikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri senverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi kotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin juureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on melkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja sensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu Weikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä, eikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella niinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei voi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten haluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa. Valtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä puolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot valtiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki poliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja valtaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen, puolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan siitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on suuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.
Ajattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo aikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos Aron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka epäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka juuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä kohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä suunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti terävähkössä päässään.
Nousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni konsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja tervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin huoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.
"Toimittaja Haapala Helsingistä — herra Gurnicki Varsovasta."
Ahaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin itseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka oli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu vaatia "aurinkokuninkaankaan" hovissa seremoniamestariltakaan.
Konsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen puolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.