"Aivan oikein."
"Kauhistuksen kanahäkki! Luulin saavani olla yksin, mutta tietenkin koettaa 'Aamulehti' jollakin tavoin saada palstantäytettä kurjasti hoidettuun uutisosastoonsa. No niin, eihän tässä muukaan auta! Saat tulla!"
"Vai niin", vastasin ainoastaan tästä pyytämättömästä luvasta hymähtäen.
"Kuules, Edit", sanoi Laura kääntyen musikaalisen naisen puoleen, "luuletko, että tuosta miehestä meille olisi jotakin hyötyä tai huvia? Kelpaahan hän kyllä lipunostajaksi, voi auttaa matkatavaroita kannettaessa ja valloittaa paikkoja rautatievaunussa. Käytännöllisen hyödyn takia hän ehkä voi seurata meitä, vai mitä?"
Edit nyökkäsi ajattelevana. Minä tunsin, että vanha aatamini alkoi taas osoittaa elonmerkkejä. Käytännöllistä hyötyä! Keskusteltiin ainoastaan siitä, saisinko tulla mukaan, mutta ei ollenkaan siitä, haluttiko minua.
"Nuori nainen", aloin minä hiljaa, mutta lujasti, "minä en ole mikään sateenvarjo tai hattuaski tai muu sellainen, jota liikutellaan tai ollaan liikuttelematta mielen mukaan. Kysymys ei ole vain siitä, saanko minä tulla mukaanne, vaan myöskin siitä, haluanko minä. Ja minä en tiedä ollenkaan, haluanko."
"Sinä alat kehittyä kyllä terveeseen suuntaan", lausui Laura kylmästi, "mutta älä koeta minulle esiintyä koppavampana kuin uskallat olla. Sinä tulet mukaan ja sillä hyvä!"
"Onko se oikein sopivaa", kuiskasi Edit.
"Kittiä kans, totta kai", sanoi Laura ja nousi hiekasta. "Nyt voimme lähteä hiukan kaupungille ja sitten laivaan."
Teimme niin ja Laura malttoi pysyä suhteellisen siedettävänä koko ajan. Illan tullen olimme me itse ja tavaramme suuressa saksalaisessa höyrylaivassa ja päivän alkaessa juuri painua taivaanrannan taa, höyrysimme suojaisesta satamasta ohi hyljätyn näköisen laajan sotasatama-alueen merelle.