"Oletko sinä täällä?" sanoi Laura ja ojensi kätensä.

"Teet tarpeettomia kysymyksiä, sikäli kuin saatat aisteihisi uskoa", vastasin, mutta puristin hänen ja Editin kättä.

Lauralla oli hyvin tummanpunainen kävelypuku ja samanvärinen hattu, Edit oli tietenkin harmaa. Laura ei näyttänyt ollenkaan hullummalta, ollakseen kansantaloudellinen nainen, istuessaan siinä raikkaana ja tuoreena ja punaisena valkoisella hiekalla, ja hänen silmänsä, jotka eivät olleet vähimmässäkään määrin omituiset, olivat kuitenkin yhtä eloisat ja vilkkaat kuin kissanpoikasella päivänpaisteessa. Hänen nenänsä olisi Praxiteles ylimielisesti hyljännyt mallina käytettäväksi, mutta sen urhea yiöspäin pyrkiminen antoi kasvoille reippaan ja yritteliään leiman, ja valkoisesta hammasrivistä olisi mikä teatteridiiva tahansa ollut ylpeä.

"Luuletko, että valuuttamme paranee, kun sinä rehentelet tuolla merenvahapiipullasi?" kysyi Laura iskien kiinni heti mieliaineeseensa.

Raitis merituuli ja kävely ja minun yleensä vapaa tunnelmani antoivat minulle voimaa ja uskallusta vastata musertavasti:

"Luuletko sinä, että valuuttamme paranee, kun kaikki nuoret naiset kuluttavat markkojamme turhiin ulkomaanmatkoihin, käyttävät pariisilaisia silkkisukkia ja englantilaisia pukukankaita, sensijaan että istuisivat Sysmässä ja kirnuisivat voita ja kutoisivat pellavista ja villoista itselleen kestäviä ja halpoja pukukankaita?"

Lauraa ei nolattu niin helpolla ja ylimielinen olankohotus oli ainoa vastaus.

"Et suinkaan sinä aikone Danzigiin?" sanoi hän hetken kuluttua.

"Aionpa niinkin."

"Ja sitten Varsovan konferenssiin?"