Tästä hetkestä lähtien voin katsoa kesälomani seikkailujen alkaneen. Seuraavassa enemmän siitä, miten ja miksi astelin Danzigissa Suomen konsulaattiin.
— "Kas, Taksi! Pysyhän poissa!"
Tietysti se oli Laura, joka näin nenäkkäästi minua puhutteli. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka uskalsi minua vielä kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä puhutella Taksiksi, vanhalla lapsuus- ja kouluaikaisella hyväily- ja pilkkanimellä. Minun nimeni on Max, Max Haapala. En totisesti ole milloinkaan pitänyt nimestäni enkä jaksa ymmärtää, mikä idea arvoisilla vanhemmillani lienee ollut kastaa supisuomalainen poika Maxiksi, josta tietenkin ensimäinen irvileuka väänsi Taksin. Mikään ei minussa muistuta taksikoiraa. Minulla on jäntevä vartalo, ystäväni sanovat vaaleahkoja, mutta päivänpolttamia kasvojani avoimiksi ja rehellisiksi, ja omasta mielestäni olen varsin laatuunkäypä nuori mies kaikissa suhteissa. Taksi-nimi aiheutti aikoinaan lukuisia epäjärjestyksiä koulussa ja epäilemättä kehitti luonteeni väkivaltaista puolta. Jos olisin ollut heikko, ei kamppailu Taksi-nimeä vastaan olisi tullut kysymykseenkään, mutta kun painissa ja nyrkkeilyssä saatoin melko vaivattomasti käsitellä kahta, jopa kolmeakin ikäistäni, saattoi Taksi-nimi kajahtaa ainoastaan poikkeustapauksessa, silloin kun olin ehdottomasti ja varmasti alakynnessä. Mutta Lauraan nähden eivät voimani auttaneet. Laura oli ensimäinen, joka avasi silmäni näkemään naissukupuolen kierouden: luottaen ritarillisuuteeni hän häikäilemättä esiintyi epäritarillisesti minua kohtaan. Ei sen puolesta, että olisin Laurasta välittänyt! En todellakaan. Niin no, oli kerran aika, konventin alaluokilla, jolloin olin jotakin tuntevinani, etenkin sen jälkeen kun ensimäinen — ja viimeinen — intohimoinen runokokeeni löysi tiensä paperikoriin eikä toverikunnan sanomalehden palstoille, mutta Laura oli siihen aikaan enemmän innostunut mäenlaskuun ja "ryöväri- ja poliisileikkiin" luistinradalla kuin jambin ja anapestin, alku- ja loppusointujen sokkeloihin, ja kävi niin, että Nietzsche ja Schopenhauer tulivat lohduttajikseni.
Tämä pitkä selostukseni on, jos katsotaan draamalliselta kannalta, sijoitettu harkitun sopimattomasti, sillä Lauran huudahdus hätkäytti minut todellakin, se oli täydellinen yllätys, yhtä varmaan kuin minun ilmestykseni hänen eteensä vaikutti samaa. En todellakaan olisi luullut häntä täältä tapaavani, Libaun hiekkadyyneiltä, kiireisesti solmiamassa tottelemattomia ruskeita suortuviaan, mikä todisti, että hän juuri oli noussut rannalle merestä. Olin kävellyt ajatuksissani pehmeässä, hohtavan valkoisessa, mutta upottavassa hiekassa ja miettinyt juuri, kannattaisiko riisuutua ja rientää meren ja vaahtopäisten maininkien syliin, kun kiertäessäni muuatta kitukasvuista pensasta Lauran huuto minut pysäytti.
Tapaaminen herätti minussa varsin sekavia tunteita. Lauran kanssa ei ole helppo tulla toimeen, hän voi olla kyllä huvittava, mutta pistävä myös, eikä hänellä ole tunteita. Tunteeton nainen on minulle kauhistus. Me olemme muutenkin Lauran kanssa vastakohdat: minä olen jäykkä vanhoillinen, Laura taas intoa ja tarmoa uhkuva radikaali, innostunut naisliikkeeseen (kerran hänen luonaan käydessäni työnsi hän käteeni kaksi vuosikertaa "Naisten Lehteä", silläaikaa kuin itse keitti kahvia), vaikka pukeutuukin pariisilaisesti, minä ihailen modernia maalaustaidetta, Laura ei häikäile julkisessa paikassakaan julistamasta sitä roskaksi ja niin edelleen, ja sitten me olemme kilpailijoita: Laura on "Päivän" reportteri, minä taas "Aamulehden", ja hän on tässä kilpailussa tehnyt minulle monia vielä maksamattomia kolttosia. Mikä minua enimmin kiukuttaa, on Lauran suojeleva käytös minua kohtaan. Mutta enhän minä voi mitenkään esiintyä suojelevana naista kohtaan, joka maksaa itse kahviannoksensa ravintolassa. Laura on lukenut kansantaloutta ja minä olen sitä mieltä, että tämä aine olisi kokonaan kiellettävä naisilta, niinkuin ennen latina. Laura suorastaan pursuu kansantaloutta, esittää viiden minuutin sitaattia minulle tuntemattomilta auktoriteeteilta ja pitää aina viimeisen sanan. Ainoa heikko kohta hänen kansantaloudellisuudessaan on se, että hän käyttää silkkisukkia. Kansantaloudellisesti se on tuhlausta minun mielestäni, mutta Laura sanoo, että miehet ovat tyranneja, itse he polttavat kallista tupakkaa ja juovat salakuljetettua virolaista, mutta eivät antaisi naisraukkojen edes "säädyllisesti pukeutua". Minun mielestäni on Lauran kanssa mahdoton loogillisesti väitellä, mutta Laura sanoo, että miehet turvautuvat "halpamaiseen todisteluun".
No niin, olin saanut lomaa toimituksesta, tariffin mukaan puolitoista kuukautta, ja samalla määräyksen olla lehden kirjeenvaihtajana reunavaltioitten konferenssissa Varsovassa heinäkuun puolivälissä. En lähtenytkään särkiä narraamaan Saimaan rannoille kuten aikaisemmin, vaan päätin tehdä ulkomaamatkan huonovaluuttaisiin reunavaltioihin ja matkakuvauksia kirjoittamalla ansaita ainakin osan kuluistani. Pidin matkani salassa, pujahdin vaivihkaa "Ebba Munckiin" Helsingin satamassa ja saavuin Tallinnaan, jatkaen sieltä matkaani Eesti Vabariikin hieman vaatimattomissa rautatievaunuissa Tarton ja Valkin kautta Riikaan ja sieltä Libauhun, sillä tahdoin nähdä, kun kerran tilaisuus oli, jääkäriemme taistelualueet Missen rannoilla, Mitaut ja Olain kirkonkylät. Minulla oli jo valmiina kuvaus sateisesta ja sumuisesta suomaisemasta, jonka halki juoksuhaudat, rintavarustukset ja piikkilanka-aidat kiemurtelevat silmänkantamattomiin vehnä- ja ruispeltojen, suopälvekkeitten ja pikku metsikköjen lomitse. Olin varma, että draamallista voimaa uhkuva kuvaukseni miellyttäisi päätoimittajaa, mikä käytännössä merkitsi minulle runsasta senttipalkkiota. Hieman kevytmielisen huvitteleva iltakuvaus Riian "Casinosta" ja "Frankfurt am Mainista" jazzeineen, baarityttöineen ja meillä kiellettyine lihavamahaisine savisine likööripulloineen ei liene ollut myöskään hullumpi. Kotimaassa takasi rehelliselle miehelle ainoastaan nuha, lentsu ja espanjalainen laillisen iloillan muutamine satoine grammoineen; vilkas kuvaus barbaarisista kieltolaittomista maista ei kai vähentäisi "Aamulehden" miehistä lukijakuntaa.
Libau, tuo jääkärien ylistämä Libau, ei tuntunut minusta paratiisilta, ei sinne päinkään, mutta olihan eri asia saapua sinne kuraisista juoksuhaudoista kuin iloisen iloisesta Riiasta. Jotakin kuollutta, taantunutta, väsähtänyttä ja uinahtanutta oli Libaussa, tuossa epäilyttävän siistissä kaupungissa, jonka Rosenplatz osoittautui kurjaksi hiilitomuiseksi puistikoksi. Kun en osannut lätinkieltä, marssin "Libauscher Zeitungiin" ja tapasin toimittajan, jolta tiedustin kulkuvuoroja Danzigiin ja sensellaista. Hm, toimitushuoneusto ei ollut imponeeraava, muistutti meikäläistä kuopiontakaista toimitusta, mutta toimittajalla oli komea aatelisnimi, mies kuului yhteen Baltian mahtavimmista suvuista, vaikka aateluudesta ei ollutkaan enää muuta jäljellä kuin siisti kaulus ja puhtaat kalvosimet. Söin aatelisessa "Musse"-klubissa ja sain kunnian raaputtaa maatiaisen nimeni matrikkeliin, jonka sivuja koristivat keisarien ja kuninkaitten omakätiset nimikirjoitukset. Hiljaista ja nukkunutta ja tunnelmallista oli puolihämärissä klubihuoneissa ja vanhoilliset vaistoni virkosivat. Kulttuuria oli ympärilläni, traditiot katsoivat minua kaikkialta, kansanvaltaisen maan poikaa, mutta päivällinen ja sen höysteenä ollut laiha olut eivät olleet, paratkoon, kovinkaan aatelisia maultaan ja laadultaan, jos kohta eivät myöskään hinnaltaan.
Tyydytettyäni sangen stoalaisesti vatsani vaatimukset, sanoin kolminkertaisin kumarruksin ja viisinkertaisin kiitollisuudenvakuutuksin hyvästit ystävälliselle aateliselle toimitussihteerille ja lähdin kaupungille, jonka katujen varsilla liköörikaupat ja meren vahakorumyymälät olivat sekä lukuisimmat että huomattavimmat, kunnes jouduin Libaun kylpyrannalle valkoiselle hietikolle, vaivaismäntyjä kasvavalle. Autiota ja hiljaista siellä oli, autio oli rappeutunut "Kurhaus", uimakojut olivat hautautuneet hiekkaan ja navakka merituuli kahisutti surumielisesti rannan kaislakasoja. Mieleen hiipi alakuloinen tunnelma näitä pieniä pittoreskeja katsellessa vihertävän, vaahtoisen Itämeren rannalla, mutta juuri kun olin tähän luonteelleni ominaiseen romanttisuuteen vaipumassa, kajahti Lauran huudahdus ja minä näin hänet ja — Edit Bergin.
Edit Bergillä on musikaalisia taipumuksia ja juuri siksi en voi häntä sietää. En siedä naisia, joilla on musikaalisia taipumuksia. Minä itse en ole musikaalinen ja nautin ainoastaan torvisoittokunnan esittämästä "Porilaisten marssista" jossakin paraatissa. Ehkä minussakin piili aikoinaan joitakin musikaalisuuden ituja, mutta kotini naapuristossa asui muuan neiti, jolla oli musikaalisia taipumuksia, ja kun neljän vuoden aikana olin pakottanut itseni olemaan raivostumatta — turhaan — pianonrämpytyksestä, tuntuvat minusta senjälkeen maailmantaiteilijan viulusoolo ja neekerikylän sotatanssirämpytys jotenkin samanlaisilta ja yhtä vähän nautittavilta. Sivistyksessäni on aukko, ehdoton ja auttamaton, mutta siihen on syynä nainen, jolla oli musikaalisia taipumuksia. Muuten on Edit kunnon tyttö, säntillinen kuin tyttökoululainen ja yhtä säädyllinen, ei ymmärrä mitään Vapaudesta, lukee saksalaisia siirappikirjailijoita ja on innostunut historiaan niinkuin vain nainen voi olla, ja nimet ja vuosiluvut muodostavat hänen historiallisen harrastuksensa ja tietämyksensä pääkiinnekohdan. Hänellä on lempeä ja hiljainen puhetapa, mutta hän on sietämättömän itsepäinen, on tunteellinen ja kuuluu eläinsuojelusyhdistykseen ja neuvoo kerjäläispojan menemään huoltokeskukseen, antamatta kahtakymmentäviittä penniä hänelle, ei kitsaudesta, vaan periaatteesta. Edit on pitkänpuoleinen, solakka — ystävättäret sanovat laihaksi —, käyttää tummia värejä ja suoria viivoja pukeutumisessaan ja kampaa tukkansa säädyllisen ja minusta runottoman sileäksi. Sormet ovat ylhäiset ja kasvoilla asuu ankeus kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin sormia rääkättiin oktaavipituutta varten. Hänellä on periaate, että voi olla taiteilija olematta boheemi, mutta luulen, että hän periaatteineen tai ilman niitä jää joka tapauksessa istumaan taiteen puun alimmille oksille ja luultavasti menee onnelliseen avioliittoon jonkun historian- ja suomenkielen lehtorin kanssa, jonka korvien rumpukalvot saattavat kestää pianonsoittoa muutaman tunnin päivässä.
Laura ja Edit yhdessä, siinä olisi ollut kammoittava yhtymä kenelle hyvänsä, ei vain minulle, toisella puolen häikäilemätön aktiivisuus, toisella läpitunkematon pettämätön passiivisuus. Mutta kohtaloaan ei voi kukaan paeta ja niinpä seisoin muutaman minuutin pensaan suojassa, ennenkuin Laura lupasi astua näkyviin.