Me pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin, mutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä seurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja poistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi kuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri, kahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat kaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja häikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu kaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset ylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja venäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan hajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain tartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin kummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta. Laura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan vastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan vietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo aamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla ja viilettelimme typötyhjää "suurta lehtokujaa" pitkin kaupunkiin ja hotelliin.
Seuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja "venetsialainen ilta", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana. Varustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä lupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä runsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä päätöksen myös toteutimme.
Etsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle Puolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka keskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa kylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme kanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut miettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja siis myös paremmin maksetuksi.
Meri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä nautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut Libaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia kalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva rannikkoristeilijä "Marsalkka Pilsudski". Laiturillaolijat kiinnittivät huomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty, täydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja pystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä niillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas taivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen ympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn teosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa bolshevikia tekemään.
Helan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine, nukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat laivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen ja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine tärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren ruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja patojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa hiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen majakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle Itämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin kirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä niemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset sotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan hävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta huolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee Zoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja taaksepäin.
Meille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien vaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun kohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle, nauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta, jotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai taiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei milloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai mitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken taitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla isäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta iloisia me olimme ja se olikin pääasia.
Hämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta niemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan karnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin tummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme — olimme silloin muutaman kilometrin päässä rannasta — vedestä hätähuutoja, naurua ja polskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.
Apuun! Apuun!
Jokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin ääntä kohti.
Kieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän oli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä päivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.