Hitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä. Kenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä diplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan Ivanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen ruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali Nagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi sitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen — tahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen järjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni suonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita, mitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise Pirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he viettivät illan yhdessä.
Seuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene kiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat kevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali Amos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria. Rotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli purjeita ja peräsintä.
Jozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka aavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta madame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä, samoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat keveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme. Molemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä vedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef Gurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut epäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua muistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet untuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen hermostunutta odotusta.
Jozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies, rikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen madame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti ruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni: "Kädet ylös, arvoisa herrasväki!" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan, mutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen revolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja mustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä, molemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef Gurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska kenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli tyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas revolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.
Jozef Gurnicki tunsi hien kohoavan otsalleen. Aikoiko venemies heidät ryöstää vai murhata? Jälkimäinen vaihtoehto oli hyvin ilkeä, hyvin vastenmielinen Jozef Gurnickille, mutta ei edellinenkään ollut paljon valoisampi. Ei sen puolesta, lompakkonsa hän luovutti kyllä mielelläänkin, mutta muuan paperi, jos se joutuisi vieraisiin käsiin, voisi saattaa hänelle ikävyyksiä, joitten laatua ja laajuutta hän ei uskaltanut ryhtyä edes aavistelemaan.
"Hyvä herrasväki, lompakot, käsilaukut, sormukset, kellot, paperossikotelot tänne."
Jozef Gurnicki kirosi, mutta luovutti kaikki pyydetyt esineet. Hän yritti piiloittaa paperossikotelonsa, mutta venemies huomasi yrityksen ja revolverinpiippu heilahti uhkaavasti. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja eivät olleet menettäneet malttiaan, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi, ettei heillä sattunut olemaan mitään muuta luovutettavaa kuin muutama sormus. Kenraali ojensi huoaten lompakkonsa, sikaarikotelonsa ja kellonsa.
Merirosvo viittasi Jozef Gurnickia luokseen.
"Pitäkää kädet ylhäällä!" sanoi hän tutkien hänen taskunsa tarkkaan ja perusteellisesti. "Saatte istua!"
Kenraali sai suorittaa saman tempun. Merirosvo laski sitten aseen, mutta piti sitä edelleenkin kädessään.