Lähdimme nopeasti liikkeelle. Huomasin, että Edit jättäytyi jäljelle. Hän ei nyt kerta kaikkiaan osannut mukautua mihinkään tavallisuudesta hiukankaan poikkeavaan tilanteeseen, Laura kulki sitävastoin reippaana rinnallani ja jäljessäni hyppivät lakanapeittoiset seikkailijat, kenraali juhlallisena ja vakavana, molemmat naiset hihittäen, kun hiekka kutitutti jalkapohjia, ja puolalainen diplomaatti arkana ja avuttomana, toivoen vajoavansa maan alle.
Karnevaalit olivat jo alkaneet. Puistossa oli pimeä, vain värilliset lyhdyt loivat valoaan käytäville, joilla tungeskeli iloinen ja vallaton karnevaaliyleisö, melkein kaikki naamioituneina, tyrkkien toisiaan, lausuillen sukkeluuksia kaikilla kielillä. Kuulin, että molemmat naisemme saivat osakseen joitakin huomautuksia, joihin he kyllä puolestaan vastasivat, mutta kaiken kaikkiaan, niin tavatonta kuin olikin kylpylakanoissa marssia frakki- ja yleensä juhlapukuisen yleisön keskitse, ei matkueemme herättänyt ollenkaan tarpeellisessa määrässä huomiota, vaan Editin ja Jozef Gurnickin suureksi ihmeeksi pääsimme aivan rauhassa autollemme.
Puolalainen huokasi vilpittömästi helpoituksesta, kun auto liikahti. Kun sain tietää, että asuimme samassa hotellissa ja kun lisäksi pelastetut ehdottomasti vaativat meitä juhlaillalliselle, seurasimme heitä.
Neljännestunnin ajomatkan jälkeen olimme kaupungissa ja auto pysähtyi hotellin eteen. Väläyksessä katosivat kylpypukuiset seikkailijat hieman ällistyneen ovenvartijan silmien ohi, kenraali edellä. Pysähdyin hetkiseksi alas tiedustaakseni, oliko kenraalille mahdollisesti tuotu jotakin pakettia. Kyllä, ja se oli viety huoneeseen. Vaatteet siis rosvo oli lupauksensa mukaan toimittanut takaisin.
Nousin nopeasti portaita ylös ajatellen, että seikkailu olisi erinomainen matkakirjeessä kuvattavaksi, kun äkkiä pysähdyin. Kaksi ajatusta tai oikeastaan muistoa tunki mieleeni: konsulin sanat kenraalista ja huomioni, että kenraali oli keskustellut kuvatun muotoisen venemiehen kanssa päivällä. Vainusin, että jotakin oli tapahtunut ja päätin toimia nopeasti. Monsieur Gurnickin suosio ja myötätunto ei ollut minulle lainkaan yhdentekevä.
Laura ja Edit olivat menneet huoneeseensa, mutta minä päätin pistäytyä seikkailijoitten luo. Pelastajaominaisuudessani se ehkä kävisi päinsä ilman muuta. Ja tuskin oli ovi Jozef Gurnickin jälkeen sulkeutunut, kun avasin sen jälleen ja pysähdyin.
Minulla oli syytä pysähtyä, kun kuulin seuraavat sanat:
"Amos Aron!"
Katse ja äänenpaino, jolla nämä sanat lausuttiin, jäykistyttivät kenraalin ennestäänkin jäykät jäsenet, hän kalpeni ja punastui ja koetti kietoa kylpylakanan tiukemmin ympärilleen.
"Amos Aron!"