Pistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa monta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta. Onnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän toimia tarpeeksi kylmäverisesti.
Seisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina syöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen alle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä kierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?
Oli.
Avain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran vieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen taskuuni sanaakaan sanomatta.
Vihdoinkin olin vapaa, mutta…
Kylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului selvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat olivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta ovenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen avaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin hänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen kylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja odottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi kenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi avaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen hiljaista.
Nopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja portaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.
Laura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut vakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan syötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun aloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle, nousi mielialani aivan kattoon.
Laura huomasi hetken tulleen.
"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin huoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?"