Mutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin ajatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en yhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni huoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä hametta, joka — hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä riippuen — putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös, mutta suoristautuessani huudahdin ääneen.
Puhelin!
Huoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi, kun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut pelastaa.
Vapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.
"Huone 48."
Odotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut siis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi uskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En siekaillut kuitenkaan.
"Huone 73."
Odotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?
Oli.
"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan luo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32 avain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole käytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen minuutin kuluttua voin selittää kyllä."