Kenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien, mutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun täytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain henki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei kuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.
Kenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan aavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän istahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.
Aikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin vähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että turvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu luotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu suorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.
Kenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin puukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä ja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen kätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan pääni vieressä.
En hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan lihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne verkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton kulma jälleen paikoilleen.
Kenraali ei ollut nähnyt minua.
Makasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä myöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni todellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi, että kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi toiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti. Sitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en tahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi avainta lukossa.
Olin vihdoinkin yksin.
Makasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin uskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin taaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei nähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan sen itsekin havainnut varsin selvästi.
Niin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua puistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei henkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin liian paljon ja liian vaarallista.