Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime hetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.
"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla ole rahaa ollenkaan."
Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi oli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.
"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään pfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."
Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei Matvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui pöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin kiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.
Menettänyt!
Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli viimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden aamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh ylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua. He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen Pietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain hauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan keskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa tulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen salaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin liian totta, ollakseen uskomatonta.
"Ja nyt… ", aloitti Matvei Matvejevitsh.
"… mitä me teemme…", jatkoi suuriruhtinas.
"… pelastuaksemme kunnialla…", täydensi Matvei Matvejevitsh.