Minä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin paheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja oli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut myöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä, mikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat sekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti viivästystä matkallemme.
Edit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni, että minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä saattoi tehdä jotakin.
"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon", sanoi Edit kuin ajatusteni lukijana.
"Ehkä", virkoin, "ja aionkin lähteä häntä tervehtimään."
"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä", jatkoi Edit.
Hypähdin pystyyn.
"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?"
Edit silmäsi minua kummastuneena.
"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista."
Vaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan minuuttiin.