Tartuin hattuuni ja soitin auton.
"Mene alas", sanoin Editille, "ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia. Jos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä minulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle mitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa."
Riensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri palatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja auttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille muutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt näkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista husaaria miekat paljastettuina.
Hovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan kiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa, mutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri, onnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen Cerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä vaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.
"Anteeksi, mutta mikä on asianne?" kysyi hän kohteliaasti, mutta tutkivasti.
"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä takaamaan, etten tule turhan takia." Minun suomalainen sisuni alkoi jo kiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista hetkistä.
"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua", lausui herrasmies muuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun seuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme talon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja kodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.
"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian."
Istuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut toimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni, mitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan sodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja kiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.
Ovi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski mitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan merkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman lihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että hänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen kansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen rohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa rauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään miehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen d'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali Zeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin vastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä, hänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko olennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä hyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa "Pan Tadeuszin" kuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta poliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen valtauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan persoonalliseen kosketukseen.