"Toissapäivänä." Kenraalin ilme vaihteli lakkaamatta. Hän oli todellakin tullut yllätetyksi. Mitään tämäntapaista hän ei ollut voinut kuvitellakaan.
"Mutta millä ihmeellä te olette niin nopeasti ehtinyt?"
"Lentokoneella ja autolla."
Vihelsin pitkään. Näitä nykyajan kulkuneuvoja en ollut lainkaan ottanut huomioon.
"Mitä pirua te minusta tahdotte?" kysyi kenraali teeskentelemättömän kummastuneena vihdoin.
"Yhtä ja toista", sanoin kylmästi ja laskin aseeni alas, mutta pidin sitä edelleenkin käsissäni. Tarkastelin häntä kiinteästi hetken ja iskin sitten äkkiä:
"Mihin kätkitte paperit, jotka annoitte neiti Soinille?"
Kenraali kalpeni tällä kertaa täydellisesti. Rohkea otaksumani oli ollut oikea, sen todisti edessäni istuva seikkailija. Mutta jos kuvittelin, että hän ilman muuta nyt oli vallassani, niin erehdyin. En sitä tosin kuvitellutkaan. Minulla oli vielä joitakin keinoja.
"Ei kuulu teille missään tapauksessa", sanoi hän hiukan ivallisesti. Minä näin, että hän oli jo malttanut mielensä. Asemani italialaisena maantierosvona ei tästä huomiosta lainkaan tullut viehättävämmäksi. Revolveri jossakin yksinäisessä paikassa on sangen vaikuttava todistus- ja taivutusväline, mutta hotellihuoneessa, kun revolverinpitäjä ei halua aiheuttaa melua, se ei ole kovinkaan vaarallinen. Kenraali tajusi aseman vallan mainiosti.
"Vai niin", vastasin sanoja venyttäen, "vai ei kuulu minulle. Minä kuitenkin sattumalta tarvitsen välttämättömästi tämän tiedon. Toistan sen vuoksi kysymykseni vielä kerran."